Olen ollut esikoiselleni etä-äiti toistakymmentä vuotta. Kirjoitin myös julkista blogia neljän vuoden ajan etä-äitiydestä. Ennen julkista etä-äitiys-ulostuloa en ollut tajunnut, että vanhemmuusmuodossani olisi mitään kummallista. En tarkoita sitä, ettenkö olisi ikävöinyt lastani tai kokenut välillä pahaa mieltä siitä, että elämä meni kuten meni. En kuitenkaan koskaan ajatellut, että olisin huono äiti tai jotenkin kummallinen.

Vasta kun aloin puhumaan ääneen etä-äitiydestä, tajusin, että perheemme elää sellaista perhemuotoa, joka ei ole normi tässä yhteiskunnassa. Olemme marginaalisia, koska meillä isä on lähivanhempi ja minä olen etävanhempi.

Ja se äitimyytti. Eroperheessäkin se elää, ja kovaa. Lapset menevät äidin luokse, jos ero sattuu, sanoo traditio, mielipide, alitajuiset normit, tiedostetutkin normit, jopa viralliset tahot sekä sosiaalitoimi. Äidissä pitää olla jotain hyvin kovasti vialla, jos hänestä tulee etä-äiti. Samalla tällä ajattelutavalla mitätöidään isien merkitys ja asema tasaveroisena vanhempana. Nämä ajattelumallit yllättivät minut täysin.

Etä-äitiys on tabu. Ei äiti saa sanoa, ettei asu lapsensa kanssa.

Minä en ainakaan olisi saanut.

Kun tällä viikolla olen nostanut YVPL:n somessa esille etä-äitiyttä, olen saanut kommenttia, että miksi puhumme isien tasa-arvon puolesta? Tämä ei ole lapsen etu ollenkaan. Miksi äiti puhuu julkisesti lastensuojelujärjestössä, että on etä-äiti? En myöskään saanut etä-äiti-vierailijaa someemme (muihin vanhemmuusmuotoihin sain, kiitos teille kaikille!). En yhtään ihmettele. Kun minäkin, joka olen jo tottunut kuulemaan kommenttia etä-äitiydestäni, ja ammattini sekä työni kautta osaan suhteuttaa kommentit ja tiedän oman paikkani vanhempana, jälleen yllätyin ja pahoitin mieleni näistä kommenteista, niin kuinka iso kynnys toisellakin etä-äidillä olisi tulla ulos vanhemmuusmuotonsa kanssa? Tämä on väärin, mutta tosiasia.

Olen kuullut olevani epäonnistunut äitinä, äidin irvikuva ja toinenkin lapseni pitäisi ottaa minulta pois. Äitiyden myytti elää meissä niin kovaa, että etä-äiti ei vain mahdu siihen kuvaan millään muotoa. Olisiko aika jo rikkoa tuo myytti? Mikään vanhemmuusmuoto ei ole lähtökohtaisesti huono tai hyvä, ei aikuiselle eikä lapselle. Mikään käsite sinänsä ei luo arvoa lapselle tai vanhemmalle. Vaan se, mitä perheessä tapahtuu, miten lapsen oikeudet on otettu huomioon, miten lapsen tarpeet ja ainutlaatuisuus on huomioitu kaikessa, miten vanhemmat voivat ja miten lapsi voi. Nämä ovat niitä, jotka merkitsevät, ei se, kumman luona lapsi asuu.

Tietenkin olen kokenut valtavasti ikävää ja itsekin syyllistänyt itseäni, varsinkin saamieni kommenttien jälkeen. Silti aina, kun katson lastani, joka on jo täysi-ikäinen, tiedän, että hän voi hyvin, meillä on lämmin ja läheinen suhde ja meidän perheemme on ollut lapsellemme hyvä. Tämä merkitsee meille kuitenkin kaikkein eniten.

 

Helka Belt
YVPL:n asiantuntija, etä-äiti