Blogi

 

 

 

 

8.3.2016

Miten niin ei riitä?

Yle uutisoi 28.6.2016 Kansaneläkelaitoksen tutkimusosaston teoksen "Laulu 573 566 perheestä" suomalaisten mielipiteistä yksinhuoltajavanhemmista jutussaan _"Joka kolmas suomalainen: Yksi vanhempi ei riitä - Mitä te tiedätte meidän perheen arjesta? Lapset haastavat_." Pähkinänkuoressa tutkimustulokset ovat seuraavanlaiset: 38 %:n mielestä yksi vanhempi ei lapsiperheessä riitä. Luku ei ole mikään mairitteleva, mutta asenteet ovat sentään höllentyneet sitten edellisen mittauksen, joka tehtiin v. 2002.

Suomi on täynnä erilaisia perhemuotoja, ja suhtautuminen niihin on muuttunut vuosikymmenten saatossa selvästi vapaammaksi. Silti, minulle luku näyttäytyi aika suurena ja ihmetys sen mukaisena: 38 % suomalaisista ei usko, että lapsen kasvatus onnistuisi yksinhuoltajilta yhtä hyvin kuin kahden vanhemman perheeltä.

Väitän, että itse muovatut arjen vaatimukset saavat aikaan riittämättömyyden tunteita meissä vanhemmissa, kasvatamme me lapsiamme sitten yhden tai kahden vanhemman perheissä. Olen työssäni kevään mittaan tavannut iloisen kirjon yhden vanhemman perheitä; osalla lapsia on ollut yksi, osalla useampi, on ollut erityistarpeisia lapsia, on ollut vireillä huoltajuuskiistaa oikeudessa saakka, on ollut totaaliyksinhuoltajia ja onnistunutta yhteishuoltajuutta arjen kasvatushaasteet jakaen. Mutta olen tämän kirjon keskellä tehnyt huomion, että arjen pyöritys on ollut näin ulkopuolelta katsottuna jopa kadehdittavan hyvin organisoitua, tasapainoista ja onnellista, vaikka (pää)vastuun arjesta olisi kantanut vain yksi vanhempi.

Kärjistän nyt luvalla, mutta totta siinä on toinen puoli: Olen työni puolesta tutustunut ihaniin yhden vanhemman perhettä pyörittäviin vanhempiin, joilla esimerkiksi vauvakirjat on täytetty jämptisti (itsehän edelleen muistelen, milloin kuopukseni sanoi ensimmäisen sanansa, nyt nelivuotiaana kun hän tietenkin jo puhua pupeltaa papupadan lailla). Myöskin lähes tunnintarkka tieto siitä, milloin lapsen ensimmäinen hammas tuli, on näillä vanhemmilla tiukasti kirjattu neuvolakortin hammaskarttaan (itselläni on hauras muistikuva, että joskus silloin sumuisena hetkenä viiden valvotun yön jälkeen - mutta ajankohta? Hukassa!). "_Hommat hoidetaan, koska ei niitä kukaan muukaan hoida_" -mentaliteetti kulkee yhden vanhemman perheessä arjen kädessä hellällä, mutta varmalla otteella.

Arki on tasan niin kiireistä kuin sen itselleen muovaa. Ei yhden vanhemman perheessä kiirettä, poissaoloa - niin henkistä kuin fyysistäkään - ole yhtään sen enempää kuin kahdenkaan. Salaisuus on yksinkertainen, yhden vanhemman perhettä pyörittävä Minna Jaakkola sen Ylen jutussa ansiokkaasti kiteyttää: Arjesta tulee tehdä hyvää, riittävää, eikä liian tiukalle vedettyä.

Ylen uutisessa haastateltiin myös nuoria, jotka asuivat vanhempien eron tuloksena yhden vanhemman perheissä. Kommentit olivat seuraavanlaisia: "(Eron jälkeen) olen ollut vähän rohkeampi, en ole niin kapeakatseinen ja ymmärrän enemmän". Ja "Arki onnistuu ihan yhtä hyvin kuin kahden vanhemman kanssa, jos yksinhuoltaja vain osaa kasvattaa ja on kiinnostunut lapsensa tulevaisuudesta.". Erinomainen kiteytys!

Viralliset mittaustulokset kertovat siis omaa kieltänsä asenteista, joita meillä aikuisilla edelleen on. Ne kertovat meidän aikuisten asenteista pyörittää kotia ja perhettä, olla läsnä lapselle. Asenteet, ennakkoluulot ja mielipiteet ovat meissä, meidän päämme sisällä. Tekisi ehkä ihan hyvää välillä astua näiden asenteiden ulkopuolelle, vai mitä? Olla itse riittäviä, riittävästi läsnä; on meitä sitten perheessä yksi tai kaksi.

Avarakatseisuutta, hölläämistä, hyvää mieltä ja läsnäoloa elokuuhunne!

 

Marjo Meriranta
YVPL Itä-Suomen aluekoordinaattori

 

 

Lähteet: yle.fi/uutiset/joka_kolmas_suomalainen_yksi_vanhempi_ei_riita__mita_te_tiedatte_meidan_perheen_arjesta_lapset_haastavat/8970699 Kansaneläkelaitoksen julkaisu ladattavissa täältä: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/163822

 

 

Perhe on prosessi:

Useimmat meistä elävät useissa perhemuodoissa elämänsä aikana

Yksinhuoltajuus on harvan varsinainen tavoite elämässä.  Kuten Anna-Maija Castrén  on tutkimuksessaan (Castrén Onko perhettä eron jälkeen, 2009) havainnut, perherakenteeseen vaikuttavat enemmän verkostot ja niiden paine tai jopa kohtalon oikku, kuin rationaalinen valinta.  Tämä sama pätee muidenkin perhetyyppien kohdalla. 

Perhe myös muuttaa muotoaan väistämättä, myös ydinperheessä.  Lapsia syntyy, lentää pesästä, kuoleekin. Vanhemmatkin voivat leskeytyä, muuttaa erilleen tai muodostaa uuden parisuhteen. Sama henkilö voi elää elämänsä aikana useissa erilaisissa perheissä. Perhe olisikin hyvä nähdä jatkuvana prosessina.  Yksinhuoltajuus on useimmiten ihan hyvä tapa elää sitten, kun alkuvaiheen kriisi on työstetty. Yksinhuoltajuus ei myöskään poikkea niin paljon perinteisestä ydinperheestä kuin muut ihmiset näyttävät luulevan.  Vanhempi kohtaa siellä samat ilot ja surut lapsen kasvusta ja kehityksestä, kuten kävelemään oppimisesta koulunkäynnin haasteisiin ja onnistumisiin, kuin ydinperheessäkin.  

Mikä sitten on ongelma? Yksinhuoltajamyytit näyttävät rajoittavan perheiden hyväksymistä ja näkemästä perheiden todellisia tuen tarpeita.  Yhden vanhemman perhe tarvitsee enemmän lasten hoitoapua ja useimmissa tilanteissa kuin kahden vanhemman perheet.  Lisäksi taloudellisen tuen tarve on selvästi isompi kuin muilla kotitalouksilla.  Tilastoissa köyhät lapsiperheet ovat suurimmalta osin yhden vanhemman perheitä, vain pieni murto-osa on monilapsisia perheitä.  Köyhyys tuo perheelle ja lapsille rajoituksia.  Köyhyys mm. aiheuttaa häpeää ja eristää sosiaalisesti, heikentää vanhemmuutta, lisää sairastuvuutta ja alentaa koulutustasoa. Näihin asioihin julkinen sektori voi halutessaan vaikuttaa tai olla vaikuttamatta. 

Heljä Sairisalo
toiminnanjohtaja
Yhden Vanhemman Perheiden Liito ry

 

 

 

 

 

Yhden vanhemman perheen vanhemman rentoutumiseen ei riitä suklaa, punaviini ja ranta

Rentoutuminen on ensiarvoisen tärkeää yhden vanhemman perheen vanhemman jaksamisen kannalta. Rentoutumisesta vanhempi saa voimaa viedä perheen arkea eteenpäin. Huolehtiessaan omasta rentoutumisesta vanhempi ajattelee lapsiaan, sillä rentoutunut vanhempi on koko perheyksikön parhaaksi.

Yhden vanhemman perheissä vanhemman, oli se sitten isä tai äiti, rentoutuminen ei olekaan ihan yksinkertainen juttu. Fyysiset puitteet, suklaa, kenties lasi viiniä ja rauhoittava maisema….. se on toki helpohko järjestää. Silloin tällöin saa lapsetkin hoitoon, jolloin jää aikaa itselle. Mutta se ei riitä. Mukaan tarvitaan myös ns. henkinen puoli.

Vastuu lapsista 24/7, arjen pyörittäminen, ilot ja surut, pienet ja suuret päätökset, kenties huoli omasta terveydestä ja sitä myötä huoli lasten tulevaisuudesta – vastuu kaikesta yksin – miten sen saisi hetkeksi ”off”-asentoon. Rentoutuminen onkin mielestäni ennen kaikkea mielen asia, vasta sitten tulee muut elementit jotka auttavat rentoutumaan.

Jokaisen yhden vanhemman perheen vanhemman soisikin omistavan ystävän ns. luottohenkilön, joka ymmärtää. Hän voi olla mahdollisesti samankaltaisessa tilanteessa itsekin oleva tai saman aiemmin kokenut ihminen, vertainen. Tässä voikin piillä monen vanhemman tuki ja turva. Vastuusta on hyvä saada keskustella ja pohtia asioita jonkun toisen kanssa, sellaisen ihmisen kanssa joka todella ymmärtää tilanteen. Vanhemmalla saattaa olla laaja ystäväpiiri, mutta mikäli ketään heistä ei ymmärrä yhden vanhemman perheiden vanhempaa, ei heistä siinä vaiheessa ole juurikaan apua. ­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­­

Kolmannen sektorin toimijoilla, erilaisilla yhdistyksillä ja avoimilla vertaisryhmillä onkin suuri rooli mm. vertaistuen mahdollistajana. Vaikka yhteiskunnan muut tukikeinot olisivatkin jo käytössä, niin rentoutumiseen tarvitaan mieli mukaan ja sen mahdollistajana vertainen on keskiössä. Kun mielikin on mukana, rentoutuminen mahdollistuu.

Erilaisista yhdistyksistä ja yhden vanhemman perheiden olohuoneista löytää samanhenkisiä ihmisiä. Siellä pääsee keskustelemaan ja tutustumaan toisiin yhden vanhemman perheisiin. Myös lapset ja nuoret tutustuvat toisiin perheisiin, joissa on vain yksi vanhempi. Lapsetkin saattavat löytää elinikäisiä ystäviä ja monesti nuoret pitävät yhteyttä somen kautta ja jakavat sitä kautta tuntemuksiaan. Kannattaakin lähteä katsomaan olisiko yhden vanhemman perheiden yhdistyksillä tai olohuoneilla jotain tarjottavaa omalle perheelle.

Tarja Mäkelä

YVPL:n hallituksen jäsen

Turun Seudun Yksinhuoltajat ry:n puheenjohtaja

 

 

 

 

Köyhyys on lastemme arjessa 

Hallitus on istunut nyt vajaat puoli vuotta. Ehdotuksia siitä, tästä ja tuosta on tullut: ainoa, mitä tähän mennessä on saatu aikaiseksi, on paha mieli. Monet hallituksen ajamista asioista kurjistavat lapsiperheitä ja erityisesti yhden vanhemman perheitä. Suomalainen köyhyys on tutkimusten mukaan pitkittynyt ja syventynyt 90- luvulta lähtien. Noihin aikoihin yksinhuoltajat olivat muita äitejä useammin töissä ja he pärjäsivät muuhun lapsiperheväestöön nähden kohtuullisesti. Tänä päivänä tilanne on toisin, vaikka työllistyminen olisi paras tapa nostaa yksinhuoltajaperheet pois köyhyydestä. Siihen ei kuitenkaan haluta panostaa ja esimerkiksi päivähoito-oikeuden rajoittaminen hankaloittaa työn löytymistä entisestään.

Tänä päivänä yksinhuoltajilla menee huomattavasti muuta lapsiperheväestöä huonommin eikä kahden vanhemman lapsiperheilläkään mene hyvin. Professori Mia Hakovirran mukaan (Turun yliopisto) joka kymmenes suomalaislapsi elää köyhyydessä. Köyhyyteen liittyy monia ennakkoluuloja kuten laiskuus, saamattomuus ja passiivisuus. Köyhyys nähdään köyhien omana vikana, vähän samaan tapaan kuin masennus sairastuneen omana laiskuutena. ”Niskasta kiinni ja lenkille”, ”kyllä tekevälle töitä löytyy” ja muuta yhtä kannustavaa tekstiä tulee helposti läheisiltäkin ihmisiltä.

Tämä aiheuttaa sitten sen, että ihmiset eivät halua hakea apua. THL:n tutkimuksen mukaan liki 100 000 suomalaista ei hae toimeentulotukea, vaikka olisi siihen oikeutettu. Toki osalla syynä on se, ettei tukea osata hakea. Kuitenkin toimeentulotuella voidaan ehkäistä huomattavasti isommat kustannukset. Muutama satanen toimeentulotukea voi ehkäistä pikavippikierteen tai estää häädön.

Avioero on helposti sellainen tilanne, missä talous ja jaksaminen molemmat romahtavat. Ei osata tai yksinkertaisesti jakseta laskettaa oikeuksia asumistukeen tai pienempään päivähoitomaksuun.Ei tiedetä, että kunnallisista maksuista, kuten päivähoito- tai iltapäiväkerhomaksusta, voi hakea tilapäistäkin vapautusta toiminnasta vastaavalta lautakunnalta. Syyn ei tarvitse olla virallinen pienituloisuus, vaan esimerkiksi avioeron kerrannaisvaikutukset, kuten muutto ja perustarvikkeiden hankinta, voivat riittää perusteluksi parin kuukauden vapautuksesta 

Lautakunta tai muu kunnan päättävä elin voi myös antaa anteeksi rästissä olevat päivähoitomaksut, varsinkin, jos ne johtuvat siitä, ettei ole ajoissa, syystä tai toisesta, haettu pienempää maksua.Istuessani kotikuntani sivistyslautakunnassa, liki joka kokouksessa oli näitä hakemuksia käsittelyssä. Ikävä kyllä, useimmiten vasta sitten, kun niitä oli jo useamman kuukauden tai jopa vuosien ajalta perinnässä. Hakemuksen oli usein kirjoittanut henkilön sosiaalityöntekijä eli ihmiset eivät tosiaan tienneet, että olisivat voineet huomattavasti aiemmin itse helpottaa edes noilta osin arkeaan. 

Liiton työntekijöiltä, niin aluekoordinaattoreilta kuin toiminnanjohtajaltakin, saa apua ja tukea näihinkin asioihin. Jos tuntuu, että talous kaatuu päälle eikä itse enää tiedä, mistä lähtisi liikkeelle, kannattaa ottaa heihin yhteyttä. He osaavat täyttää lomakkeet ja neuvoa, mistä tukea kannattaa lähteä lisäksi kyselemään.

Susanna Kavonius

YVPL:n puheenjohtaja

 

 

 

 

Minä suojelen sinua kaikelta

Matkustan lapsen kanssa Halikkoon. Molemmilla on jännitystä vatsassa. Linja-auton ikkunasta vilistävät kauniit varsinais-suomalaiset maisemat.

Lapseni isä on sairastunut.  Olen kertonut varhaisteini-ikäiselle lapselleni, että isällä on paha olla ja hän tarvitsee apua. Isä on sairastunut mieleltään, mutta siinä ei ole mitään hävettävää; se on sama kuin olisi mennyt jalka poikki. Yritän vakuuttaa tätä samaa itsellenikin, vaikka tiedän tarkkaan, että yhteiskunnassamme mielenterveysongelmiin liittyy vielä paljon häpeää.

Suljettujen ovien takana on outo maailma. Lamput on suojattu niin, ettei hehkulampulla pääse viiltämään itseään. Lapsen isällä on sininen t-paita. ”Vähän niin kuin Putouksen porukalla”, hän kertoo nauraen. Tunnelma on vierashuoneessa varautunut, mutta lämmin. Ikkunoiden edessä roikkuvat kirkkaan väriset verhot. Hoitaja saattaa meidät ulos suljetulta osastolta. Kävelemme lähikauppaan ja ostamme karkkia. Silmissäni vilisevät migreenin aurat. Olemme eronneet kauan sitten, mutta lapseni on tavannut isäänsä säännöllisesti. He rakastavat toisiaan paljon. Minun tehtäväni on pitää tuota tärkeätä suhdetta yllä tässä vaikeassakin tilanteessa.

Olla tukena lapselleni, vaikka omassa sydämessänikin on tuskaa.  Juridisesti yksinhuoltajana en kai ole olemassa lapseni isän hoitoa suunniteltaessa. Minuun ei ole koskaan otettu yhteyttä, lastamme ei ole olemassa tällaisessa prosessissa. Kuitenkin lapsi on se tärkein asia meille molemmille. Yhdessä selviämme tästäkin rakas lapseni.

Ei ole sellaista pimeää,

jota minun hento käteni ei torjuisi.

-         - Ultra bra -

 Sari Lähteenmäki

 

Yhden vanhemman perheen  elämän käänteiset kierteet ja kiemurat

Halusinko yhden vanhemman perheelliseksi. En.Haluaisinko elää yhden vanhemman perheellisenä. En. Mitä muuttaisin, jos voisin ja miksi en voi. On vain hyväksyttävä tosiasiat ja elettävä niiden kanssa.  Tekisinkö jotakin toisin? En.  Mitä on elämän rikkaus ja suola, kerma pohjalla?

Elämä ei aina kohtele reilusti ja oikeudenmukaisesti. Kokemastaan vääryydestä huolimatta täytyy päästää irti kahleista ja vihasta, jotta voi tuntea vapauden ja turvan.  Perheen sisällä olevat asiat ja tapahtumat voivat sisältää paljon sellaista pahaa, jonka vuoksi vaihtoehtoa muuhun kuin eroon ei ole. Pettämisenkin voi mielestäni antaa anteeksi, salailu, valehtelu ja tietoinen toimiminen väärin perhettään kohtaan ei ole oikein. Kuinka kauheita asioita voikaan olla ja tapahtua, mihin asti niitä tulee sietää?  Entä kun perheen sisäinen turvallisuus ei olekaan tärkeintä, pitäisikö vielä odottaa ja katsoa josko huominen muuttaisi kaiken vai tuleekohan huomista? Jaksatko uskoa parempaan huomiseen? Tuleeko sitä sittenkään.

Entä kun taustalla on sellaisia tekijöitä, että lapsi ei voi tavata toista vanhempaansa turvallisesti muuta kuin valvotusti. Voiko tämä rakentaa luottamusta ja turvallisen lapsuuden peruspilareita?

Kuinka pitkälle mennään lapsen edun mukaisesti vai onko kysymyksessä biologisen vanhemman oma etu ja asema. Mikä on tapaajavanhemman oma motivaatio ja sitoutuminen tapaamisten suhteen. Mitä hän haluaa rakentaa ja luoda lapsensa kanssa? 

Herättelen tällä kirjoituksella avaamaan silmiä sille, mitä huolta, murhetta ja lisärasitetta voi liittyä yhden vanhemman perheen elämisen taustalle. Vaikean eron läpi käyneenä olet mahdollisesti entistä vahvempi ellei voimasi ole menneet ja kuluttaneet sinua  romuksi. Tämän kaiken keskellä arjen on pyörittävä ja vastuu lapsista kannettava päivittäin.

Onneksi on myös toinen tietoinen tie yhden vanhemman perheelliseksi. Omasta halustaan lapsen voi hankkia yksin. Tähän ei liity oletusta tai odotusta toisen vanhemman osallisuudesta lapsen elämässä. Luulen, että näissä tapauksissa valmiudet toimia hyvin vanhempana ovat mitä parhaimmat. Ainakin asiaa on pohdittu eri näkökulmista ennen ratkaisua. Taustalla on halu saada lapsi ja kantaa vastuu hänestä. Tosin arki ja elämä on mitä on. Ei niitä asioita tiedä etukäteen, mitä huominen päivä tuo tullessaan.

Itse en ruikuta, vaan kerron faktat. Toivon nostettavan esille yhden vanhemman perheiden vanhemman ansaitun arvostuksen. Josko joku kerta ”olettajat tai leimaajat.. jotka olettavat jotain yhden vanhemman perheistä avaisivat suunsa ja kysyisivät asiaa, jotta siihen voisi kertoa asioiden todellisen puolen. Monta tyhjää oletusta jäisi pois eikä aiheuttaisi negatiivista leimaa yksinhuoltajuuden ympärille.

Marika Mattila
Yhden Vanhemman Perheiden Liiton vpj (2014-2017)

 

Yhden vanhemman perheen lapsen asemasta

 Eroperheiden kohdalla se, että vanhemmat kantavat yhdessä vastuunsa lapsistaan tasapuolisina vanhempina ja huoltajina on paras mahdollinen tilanne ja helpottaa muun muassa levon toiselle vanhemmalle ja lapsivapaan ajan virkistykseen silloin tällöin.

Totaaliyksinhuoltajilla tulisi olla tämä mahdollisuus niin, että tukiperhejärjestelmä toimisi ja tukisi riittävästi. Esimerkiksi vanhemman itse sairastuessa ei oikea-aikaista tukea perheeseen ole saatavilla. On venyttävä joskus jopa terveytensä uhalla ”äärirajoille”.

Kysymykset, joita lapsi esittää perhetilanteesta riippuu lapsen iästä. Suhtautuminen omaan perhetilanteeseen on riippuvainen siitä, miten vanhempi itse kokee asian ja tilanteen. Esimerkiksi kysymykset perheestä puuttuvasta vanhemmasta nousevat esille tarhassa ja viimeistään koulussa "Miksi sinulla ei ole isää tai äitiä?". Miten lapsi reagoi tähän ja miten lasta voisi parhaiten tukea näiden kysymysten äärellä? Toisen vanhemman puuttuminen perheestä ei ole lapsen syy tai seuraus hänen tekemisistään. Mielestäni lapselle tulee vastata rehellisesti lapsen ikätason mukaisella tavalla. Tärkeintä on antaa tilaa lapsen kysymyksille ja pysähtyä niiden äärelle.

Lasteni ollessa tarhaikäisiä hoitajat kysyivät: "Miten tulee suhtautua, kun lapsesi sanoo, että isä on kuollut, eläähän hän?” Tästä nousi oma ajatukseni Isättömien lasten maa -hankkeesta, löytyisikö keinot tukea ammattihenkilöitä heidän kohdatessaan ilman toista vanhempaa eläviä lapsia ammatillisessa kasvatustyössään. Yhden Vanhemman Perheiden Liiton Leija -hanke tekikin hyvää työtä edistääkseen tätä asiaa.

Marika Mattila

Yhden Vanhemman Perheiden Liiton vpj (2014-2017)